Pieni perjantai

Jälleen on viikonloppu ja jälleen on perjantai. Ja tänään olikin sitten taas yksi koe, äidinkielen koe. Äidinkieli on yksi lempiaineistani koulussa, johon jaksan kaiken lisäksi panostaa. Koe meni omasta mielestäni aika hyvin, saa nähdä mikä numero sieltä rapsahtaa kouraan.


Kuluneessa viikossa ei ole mitään järin ihmeellistä. Mutta aloitinpahan tuossa lukemaan jälleen yhtä kirjaa Kirjallisuusdiplomia varten. Elämänkerta, valitsin luettavakseni kodin kirjahyllystä löytyvän Deborah Spungenin kirjan Nancy, joka siis kertoo Nancy-nimisestä tytöstä. Kirjassa kuvaillaan aika laajaa tunneskaalaa, aina vihasta onneen ja surusta iloon. Nancy tuntuu ensin olevan aiva normaali lapsi, mutta pian paljastuu, että hän ei todellakaan ole normaali. Jos jollain lailla alkoi kiinnostaa, suosittelen lukemaan kirjan tai lukemaan tämän. Kirja on siis todellakin Nancyn äidin kirjoittama ja hänen tunteensa kuvataan siinä siis osittain aika yksityiskohtaisestikin. Jossain kohdissa kirja on hieman tylsää luettavaa, jopa ahdistavaa ja mieltä inhottavaa, mutta omalla tavallaan se sykähdyttää. Koska minähän en tiedä, millaista on olla sellaisen lapsen vanhempi tai mitään muutakaan. Toisen kokemuksista, siis sellaisen joka on näin kokenut, on kummallista lukea ja tätä kautta ymmärtää jutun koko juju. Tajuta tai ei, millä mittapuulla sitä nyt katsoo. Kuitenkin kirja kertoo aika paljon jo sen alkuvaiheessa, jopa siitä tuskasta mitä lapsensa kuoleman jälkeen äiti voi kokea - Deborah siis mietti itsemurhaa. Siitä välittyy lukijalleen (tai minulle ainakin) jonkinlainen myötätunnon ja samaistumisen yhdistelmä ja minä samaistun lukiessani niihin samoihin tunteisiin, joita hän on tuntenut. Useaan kertaan olen meinannut pillahtaa itkuun. Kuitenkin olen kestänyt kuin mies. Mutta, jos kyseessä olisi ollut oma lapseni, en varmastikaan olisi voinut kestää. Katsoo asiaa silmästä silmään: se ei ole niin yksinkertaista.


Ei Nancyn aloittaminen ole ainut asia, jota minä olen tällä viikolla tehnyt: sain vihsoin sellaisen kutinan, että haluaisin opetella soittamaan kosketinsoittimella edes yhden biisin. Joutsenlaulun alkua osasin joskus, mutta arvatkaa osaanko enää :')) En ole koskaan käynyt millään tunneilla tai mitään tällaista, tuli joskus muinoin kosketinsoitin hankittua. Sitä ajoittain olen soitellut, mutta nyt se on vähän jäänyt. Voisi taas alkaa soitella ajankuluksi. Nyt, kun kaverini teki itse tekemääni biisiin (joka alunperin oli erään tarinani alkusanat, mutta niistä tulikin sitten kappaleen sanat) sävellystä, tunne heräsi minulla kahta kauheammin. Olin tänään nimittäin tämän kyseisen luokkakaverini luona ja hän soitti minulle kyseisen pätkän: minä ihastuin siihen! Sanat voin joskus laittaa teille tänne, mutta sävellys pysyköön salaisuutena :')) En minä siitä mitään hittiä halua.

Tosiaan, tämä päivä meni sitten kaverin luona. Suoraan koulusta menin, päästiin 14.05. Kävimme ensin hänen koiransa kanssa lenkillä: oli ihanaa kävellä vaihteeksi luonnon läheisyydessä, eikä asfalttitiellä kohti koulua. Tuntui kivalta, kun tuuli tamppasi kasvoja. Pidän ulkoilmasta.
Menimme sisälle ja kaverini soitti minulle tekemänsä sävellyksen. Ja voi luoja: se oli aivan ihana! Itse en ikimaailmassa osaisi moista tehdä: jos edes yrittäisin, voisi olla että se kompastuisi ensimmäiseen tahtiin :')) Mutta ihanaa, kun kaverillani on halua ja jaksamista yrittää <333 Kiitos.


 Vihoviimein koulussa toteutui pitkäaikainen toiveeni: teemme näytelmiä <333 Mutta, aiheena on Shakespearen (kirjoitetaanko se noin?) Romeo ja Julia. Luojan kiitos, kohtauksissa, joista teemme, tuskin on mitään nöyryyttävää - minä en suostu kenenkään kanssa läheiseen kontaktiin!
Arvatkaa, - tekeekö tämä minusta vähemmän sivistyneen - sain vasta tänään tietää, että Shakespeare oli tosiaan kirjoittanut näytelmänsä 1500-luvulla, eikä 1800 niin kuin olen aina luullut! Voi Sherlock Holmes mä olen tyhmä :')) Ja että Julia on kertomuksessa 14-vuotias. Mä järkytyin. Ja että Shakespeare tappaa kaikki näytelmiensä lopussa: äikän ope sanoi, että niiden lopussa kaikki aina kuolee. Tai siis päähenkilöt. Tai henkilö.
Jännityksellä maanantaita kohti ja rooleja - luoja, mun tuurilla olen joku hovineito, joka ei puhu mitään. Tuleeko minusta Downton Abbeyn Daisy? Ehkei sentään. Mutten halua olla Juliakaan. No, täytyy kai tyytyä siihen rooliin, minkä saa.


Mutta kiitos, että jaksoitte taas antaa minulle ja kuulumisilleni osan elämästänne : ) Kiitän teitä siitä. Nyt en valitettavasti ehdi kirjoittaa enempää, sillä täytyy mennä: Vain elämää tulee.