Novellia viimeinkin

Hei taas. Edellisestä postauksesta on mennyt jo aikaa rutkasti, koska ei vain ole yksinkertaisesti ollut mitään kirjoiteltavaa. Koulua, koulua ja koulua, joskus joku pieni parin päivän loma (=viikonloppu), mutta taas samaa rataa edes takaisin. Oikeastaan tämä tavallinen tuntuu jo melkein paljon turvallisemmalta kuin joku muu rytmi. Mitä nyt parina yönä tullut nukuttua varsin outojen (jopa pelottavien) unien takia vähän huonosti, mutta kyllä se tästä ohi menee.

Aloitin tuossa eilen joku vuosi sitten saamaani kirjaa Eksynyt sankari, joka kuuluu siis Rick Riordanin uuteen sarjaan Olympoksen sankarit. Tutut hahmot jo Percy Jacksonista mukana + uusia persoonia. Olen sivulla 185. Olen lukutoukka ja tiedän sen, ei sitä tarvitse sanoa : DD Sotahevosen aloitin syntymäpäivänäni ja heti seuraavana iltana se oli jo luettu.

Kirjat ovat elämäni, kuten myös kirjoittaminen. Ja tästä pääsee aasinsiltana siihen, että minä ajattelin julkaista jonkin vanhan teokseni nyt alustavana novellina teille, ennen kuin saan valmiiksi tämän uuden (aihe edelleen hakusessa: vaihoehtoja on liikaa). Tämän aiheena on siis BBC:n tv-sarja Uusi Sherlock (kuka seuraa? minä! ihan hulluna :'') opettavainen tv-sarja, uskokaa pois : DD) ja tämä on siis John Watsonin näkemys Sherlock Holmesista. Tiedän, Arthur Conan Doyle kääntyy haudassaan tämän takia, sillä tämä ei ole mestariteos - mutta antakaa anteeksi. Kommentoikaa, mitä mieltä olette siitä :'') En nyt laita loppuun mitään muuta, joten tämä saa päättää postauksen.


Tovereitako?

Sherlock Holmes – mies, jota voi kuvailla vaikka kolmella sanalla: arvoituksellinen, kiivas, nero. Parhaiten näistä kaikista naulankantaan osuu sana nero, joka riittäisi yksinkin kuvaamaan Sherlockia ihmisenä ja persoonana.

 

”Eikä riitä. Ihmisissä on paljon sellaista – minussakin – jota ei arvaa ennalta. SH.”

 

Kenenkään ei silti pitäisi joutua sellaisen neron nöyryytettäväksi. Minä kohtaan sen lähes päivittäin, vaikken oikeastaan sitä koskaan ole halunnutkaan.

 

”Nöyryytettäväksi? Älä naurata. SH.”

 

Ja Sherlock on omana ärsyttävä itsenään osasyy siihen, miksi kaikki minun suhteeni katkeavat ennen kuin ovat ehtineet edes kunnolla alkaakaan. Jokainen niistä naisista jaksaa vetää tekosyyksi Sherlockin, – tai mistä minä tiedän, vaikka se olisikin se syy – ja sen vuoksi jokainen suhde katkeaa niin lyhyeen. Ja sen vuoksi minä olen ikuinen poikamies.

 

”Sinä jaksat aina valittaa samasta asiasta, John. Usko jo, sinua ei ole luotu ihmissuhteita varten. SH.”

 

Tai sitten naiset vain pakenevat luotani, kun huomaavat, että Sherlock vie enemmän aikaani kuin he. Tai ehkä minun sotilasmaisuuteni saa heidät kaikkoamaan luotani yhtä nopeasti kuin he ovat rinnalleni eksyneetkin.

 

”Eikä ihmissuhteita ole luotu sinua varten, John. SH.”

 

Mutta ei minun pitäisi valittaa –

 

”Ei niin. SH.”

 

- koska minä tiedän, että jollain lailla sydämessään Sherlock välittää. Hän ei sano sitä ääneen, mutta ei kielläkään. Hän vain on Sherlock Holmes: sosiopaatti, joka päihittää kaikki muut terävällä älyllään – ihan kuin me muut olisimme häntä tyhmempiä.

 

”No sinä olet ainakin. SH.”

 

Toisaalta taas minua ärsyttää jokainen hänen tapansa ja katseensa, joita hän minuun luo. Liiallisuuksiin menee myös kaikki se, mitä hän tekee tylsistyksissään: ampuuko täysjärkinen ihminen huoneistonsa seinää keskellä yötä? Ei. Entä iloitseeko täysjärkinen ihminen siitä, että tapahtuu murha tai joku siepataan? Ei. Tekeekö täysjärkinen ihminen päätelmiä siitä, miten sinä seisot tai miten sinä olet pukeutunut? Ei. Mutta Sherlock tekee tätä kaikkea, eikä siihen loppua näy.

 

”Taas sinä aloitat tuon saman valittamisen. Miksi sinä jatkat sitä aina vain? Ja sinä teet sitä koko ajan minun kustannuksellani. Eikö se ole vähän typerää? SH.”

 

Ymmärrättekö, miksi minusta alkaa pian tuntua, että mittani on täynnä?

 

”Lopeta, tuo kuulostaa ihan Mycroftilta! SH.”

 

Ja, – kiitos muistutuksesta, Sherlock – kun ei yksi Holmes riitä: heitä täytyykin olla riesana kaksi!

 

”Älä sekoita Mycroftia tähän, John. Olet selvästikin käynyt liian monta kertaa minulta salaa hänen luonaan vierailulla. SH.”

 

Mutta en ole koskaan ollut yhtä varma, ennen kuin nyt, että minä olen saanut ystävän. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan, silti Sherlock on minun ystäväni. Harvoin minä tunnen niin, mutta Sherlockin kohdalla se tunne on melko varma.

 

”Miten liikuttavaa, John. Voisinpa sanoa samaa sinusta. SH.”

 

Mutta minä aina mietin, että pitääkö Sherlock minua ystävänään, vai onko se tunne yksipuolista ja sitä kautta hyvin kiusallista? Hän jättää minut aina taksista, puhuu minulle töykeästi ja tekee minusta johtopäätöksiä, hän nöyryyttää minua – eivät ystävät tee niin.

 

Ja minä huomaan aina, jopa tarkoituksiani vastaan, pelastavani hänet, jos tilanne näyttää vähänkin uhkaavalta. Koska, niin ystävät tekevät.

 

”.... SH.”

 

Minä tiesin, ettei hän ymmärtäisi. Hänellä ei ole tunteita. Mutta mitä se sitten on, kun minä huomaan hänen pelastavan minut uhkaavista tilanteista? Onko se vain jotakin sairaanloista refleksiä vai sääntö, jota kukaan ei ole kirjoittanut mihinkään? Vai olenko minä jotenkin tarpeellinen? Ehkä Sherlock vain tarvitsee jonkun, jota höynäyttää ja jota nöyryyttää.

 

”John, missä minun revolverini on? SH.”

 

Mikä voima pitää minut kuitenkin Baker Streetillä, siinä samassa asunnossa hänen kanssaan? Ehkä se on jotain kiintymystä, sanatonta lähimmäisenrakkautta. Tai sitten se johtuu vain tottumuksesta: osaisinko minä edes kääntyä kadulta minnekään muualle kuin Baker Street 221B:hen? En ole siitä niinkään varma.

 

”Sinä eksyisit, jos yrittäisit, John. SH.”

 

Tai voi olla, että jäin Baker Streetille vain sen takia, että tiedän hänen seurassaan kohtaavani jotakin muuta kuin ikävät muistoni sodasta. Jokapäiväinen elämä on kuitenkin haaste, jos mikä ja tuottaa minulle enemmän vihaa kuin mielihyvää. Siinä taitaa olla jotakin masokististakin.

 

”Sinä olet psykosomaattinen, John. Yritä sisäistää se tosiasia. SH.”

 

Niin helvetillistä kuin onkin sanoa tämä, mutta minä oikeastaan haluan elää tällä tavalla. Olen tottunut siihen ja se tuntuu jo niin tutulta ja jopa turvalliselta.

 

”Miksi sinä sitten menet kirjoittamaan tällaisia, jos näkökantasi on noin tylsä ja yksinkertainen? Olet varmasti ikävystynyt riideltyäsi taas... Mikä hänen nimensä oli? Emilyn kanssa. SH.”

 

”Sherlock, ei ole mitään Emilyä. Lopeta. JW.”

 

”Sinä olet tylsä, John. Sinusta näkee kaiken kilometrien päähän. SH.”

 

”Perun äskeiset sanani. Minä vihaan sinua, Sherlock. Ihan oikeasti, vihaan. JW."

Birthday with the Hobbit

Tänään siis ollaan tässä vietelty 15v syntymäpäivää (olenko jo niin vanha?). Päivä on mennyt aivan normaalisti, eipä tässä mitään ihmeellisempiä.
Syntymäpäivälahjaksi sain kummeilta kirjaversiona Sotahevosen, äidiltä pörrösukat (<333) ja liput tämän päivän näytökseen Hobittiin klo. 17, josta palailin tunti sitten ja mummi ja ukki antoivat vain rahaa, jotta saan ostaa jotain kivaa.

Rakastan Hobittia edelleen, voisin käydä katsomassa sen aina vain uudestaan ja uudestaan. En jaksaisi millään odottaa Smaugin autioittamaa maata. No, onpahan jotain miksi odottaa tämänkin vuoden loppua. Silloin tulee myös Nälkäpeli - Vihan liekit -elokuva. Tänä vuonna ei muuten olekaan paljoakaan mitään, mitä täytyisi käydä katsomassa Finnkinon puolella.

Muuten tässä mennään ihan mukavalla fiiliksellä. Tuosta torstaisesta ketutuskohtauksesta ollaan päästy yli ja mietinnässä on, että milloin sitä oikein kaikkea kirjoittelisi (nyt nimittäin pörrää päässä vaikka mitä ideoita Hobitistakin). Ja tänne blonginkin puolelle pitäisi jokin juttu saada. Siirrän sitä nyt taas ja sanon, että se tulee luultavasti olemaan Hobittiin liittyvä. Mutta saatte odottaa sitä vielä.

Kaikuu se haikeus halki tän matkan

Ei mikään maan mahtavin tunne juuri nyt. Arkeen palaaminen ei sopinut tähän saumaan oikein millään. Viime yö meni aivan päin prinkkalaa, nukuin vain viitisen tuntia siitä kaikesta seitsemästä, jotka itselleni olisin mielelläni suonut. Lomalla nukuin useammin kuin kerran sen 11 tuntia, mutta nyt arkeen palatessa en sitten saa unta. Eli nyt väsyttää nimeksi asti ja enemmänkin. Sen lisäksi päässäni pyörii valtavasti ideoita uusiin kirjoitusprojekteihin, mutta millään ei aika riitä kaikkiin: yritän maaliskuuksi saada valmiiksi erään tarinani, joka kertoo Ranskan hovista ja sinne saapuvista espanjalaisista ritareista, ja tämän tarinan vien mahdollisesti äidinkielenopettajani luettavaksi. Sen lisäksi suunnittelin ystäväni kanssa uuden tarinan, jota sitäkin pitäisi jatkaa ja johon tänään kyselin hiukan kielellistä neuvoa opettajalta saksan tunnin päätteeksi. Ja sen lisäksi päässäni pyörii koko ajan pieni haamu, joka käskee minua kirjoittamaan uudestaan noin vuosi sitten aloittamani tarinan Länsituulen Laulu. Alunperin lähdin sitä kirjoittamaan vain fiiliksestä, että jes, nyt on jotain, mitä kirjoittaa, mutta lopulta tajusin kunnon juonen puuttuvan kokonaan. Ja kun sain juonen jollain tavalla kasaan edes oman pääni sisällä, oli kirjoitus edennyt jo siihen asti, että turha sitä oli enää lähteä muuttelemaan. Ja viime yönä valvoessani keksin koko tarinalle jollain tavalla uuden juonen, jonka pohdintaa jatkoin tänään yksikseni kemian tylsällä tunnilla. Aika ei vain yksinkertaisesti riitä tähän kaikkeen ja yritän sommitella miten voisin kirjoittaa keskeneräisiä tarinoitani, että edes joku niistä valmistuisi. 16.10.2012 viimeksi muokattu tarinani, joka tuli tuolloin valmiiksi, venyi 145 sivua pitkäksi ja enkös minä odota pystyväni tähän samaiseen muidenkin projektien kanssa? Vaikka tiedän, että tämä on varsin typerä aihe miettiä päätään puhki, mutta se turhauttaa minua valtavasti ja ärsyttää kaiken väsymyksen alle tallautuneena.

Kun suunnittelin yöllä sitä Länsituulen Laulun uusintaversiota, mietin mielessäni, että mitä jos tekisin hahmot uudestaan. Tykästyin kylläkin kovasti heidän nimiinsä (Arien, Mauris, Fabien, Niklaus, Amycia, Arryn, Varys, Arya, Alick, Roderik, Theos, Elexander, Malaika, Geysik...) ja muutenkin niihin, mitä olin alunperin siihen suunnitellut, mutta jotenkin eivät palat enää loksahtele kohdalleen. Koko kirjoitus, sen jokaiset luvut, tuntuvat minusta jotenkin erillisiltä juonilta vailla yhtymäkohtaa ja se ärsyttää tolkuttomasti. Tunnen tehneeni jotain väärin kirjoittamisen saralla.

Päätin tässä kirjoittaessani tätä tekstiä, että aloitan viimeistään viikonloppuna uudestaan tätä Länsituulen Laulua, vaikka koko ajatus ärsyttää. Seitsemän lukua alkuperäistä on valmiina ja nyt olen aloittamassa koko tarinan uudestaan. Mutta eikai tässä muu auta kuin alkaa kirjoittaa uudestaan Kahden tornin tarinat: Länsituulen laulu -tarina. Pidän jostain syystä uudesta nimestä, vaikka itse kirjoituksen nimi ei muuttunut millään tavalla.

Ja kaiken lisäksi näiden kaikkien lisäksi minun päässäni velloo ajatus tarinasta, jonka voisin yrittää saada romaaniksi asti. Tarinalla ei ole vielä nimeä, mutta sen on tarkoitus kertoa sokeutuneesta rotterdamilaisesta ritarista (Rotterdam on yksi Hollannin suurimmista kaupungeista), joka aikoo näyttää, että sokeus ei ole este. Hänellä on tukenaan kolme tärkeää ystäväänsä, aseenkantajat ja airue, joiden tuki on hänelle korvaamatonta, vaikka ritari itse onkin sisukas persoona. Olen keksinyt hahmoille nimet (itseasiassa aseenkantajat ja airue kulkevat mukana aika useissa tarinoissa, sillä jostain syystä pidän heistä) ja juonenkin omalla tavallaan, mutta enää puuttuu nimi tarinalta. Ja mieltymykseni keskiaikaan ja ritareihin taitaa näkyä tässä aika selvästi, eikö näykin? Hahmojen nimetkin tulevat omalla tavallaan jostain kaukaisesta keskiaikaisesta suunnasta: ritari sir Weylin von Rotterdam ('Weylin' tarkoittaa joidenkin lähteiden mukaan 'suden poikaa'), aseenkantajat Tsar (venäjäksi ja bulgariaksi 'kuningas') ja Groef (unkariksi 'kreivi'), airue Kniaz Condeza ('Kniaz' on muotoiltu venäjän sanasta 'knyaz = prinssi' ja 'Condeza' on portugaliksi 'kreivitär'), sekä mukana on myös ranskalainen kreivi Jacques Chevalier (ranskaksi 'ritari'). Huomaa, että olen pakkomielteinen näihin aatelisarvoihin ja eri kieliin.

Tämä postaus kääntyikin ilmeisesti esittelemään kirjoituksiani ja ideoitani jollain lailla, vaikka minun oli tarkoitus laittaa tähän loppuun kuvia joistakin piirroksistani. Ne eivät ole mitään kovinkaan kauniita, mutta persoonallisia kyllä. Tarvitsen apua jopa erään otuksen lajin määrittelyssä: joku kekseliäs saa kunnian auttaa minua siinä.

Tämän päiväinen kotka-suttu. Ajattelin ensin piirtää jonkinsortin hevoskotkan, mutta minun piirrustustaitoni tiedetään ja tunnetaan, joten päädyin piirtämään kotkan, jolla on jokin koru kaulassa. Väritin laiskasti: ainut asia mistä tykkään tässä työssä, on tuo naama. Erikoinen ilme :3

Aluksi olin vallan ilahtunut, että sain jonkinlaisen kuvan piirrettyä ritarista - ihanteestani. Mutta tarkemmin, kun tätä työtä katsoo, tuo hevonen on jopa pieni! Mutta olen tyytyväinen tuohon hevoseen: minä onnistuin ensimmäisen kerran elämäni aikana piirtämään jopa hiukan realistisen näköisen hevosen. Tuossa ritarissa pieleen meni kypärä, joka meni päin puuta niin totaalisesti. Tämän on tarkoitus esittää sir Weylin von Rotterdamia.

Piirtämisen parhaita puolia on vapaus improvisaatioon. Tämä syntyi tänään jostain päähänpistosta ja tämän lajin määrittämiseen tarvitsen jonkun kekseliään apua. Itse yritin määrittää sen lohikäärmeeksi, mutta ei se oikein siltä näytä, eikä se ole Noch Nessin hirviökään: mikä se sitten on? Auttakaa minua, kertokaa minulle :3

Tämä on eräs vaakuna Länsituulen Lauluun. Jostain syystä tykkään tästä kovin, vaikka se ei niin ihmeellinen ole. Yksinkertaisuus on kaunista. Kuten väreistä ja kummista vuorista voi huomata, tämä on Pohjoisen kuningaskunnan vaakuna.

Suoraan sanottuna, tuo lintu näyttää kylpyankalta :3 Väritin tämän laiskasti ja kaiken lisäksi musta värikynä otti oharit hetken tämän jälkeen ja kohtasi loppunsa. En tiedä olisiko ollut fiksumpaa värittää tuo nuoli jollain muulla värillä kuin punaisella. Tämä on siis Länsituulen Lauluun myös ja Lännen kuningaskunnan vaakuna, tarinan keskeisimmän kuningaskunnan (kyllä, vaikka siinä onkin kylpyankka :3).

Jälleen yksi vaakuna, Koilliseen tällä kertaa. Tuo merihevonen on omasta mielestäni aika söpö ja varoin sen kumittamista tarkoin. Kerran, kun jossakin onnistuu, ei sitä halua tuhota.

Ja tällainen tuli tehtyä Etelälle. Jostakin syystä tuo koiran tassu, joka jäi vähän vajaaksi, tuntuu jotenkin symboloivalta: ehkä kolmelle kynnenjäljelle pitäisi keksiä jokin merkitys.

Ja Luoteeseen tein tällaisen. Nuo kukat yrittävät esittää lootuskukkia, en tiedä näyttävätkö ne nyt niinkään lootuskukilta, mutta antaa olla. Nuolesta tuli vähän epäsymmetrinen, mutta olen jostain syystä tyytyväinen siihenkin seikkaan.

Ja lopuksi toivotan teille hyvää inspiraatiota, jos olette tekemässä jotakin sitä vaativaa ja muuten vain hyviä illan- / päivänjatkoja!